Nyt on yöllä jo tosi pimeää. On
taas opeteltava sanomaan jäähyväisiä kesälle. Sataa ja
pisaroiden jumpsuttelu ikkunalaudalla kuulostaa tosi ikävältä. Kauan on siitä, kun lapsena istuin vintillä vanhoja
lehtiä lukien ja sateen äänet taustalla tuntuivat yksinomaan
turvallisilta. Silloin elämä oli juuri se hetki, ei eilinen eikä
huominen. Nyt sydän muljahtelee yhtälailla mennyttä kuin
tulevaakin. Molemmissa jotain ankaraa, menetettyä tai menetettävää.
Ihan sama. Elokuun yö nyt on kyllä nyt, mutta nyt se on vain jokin
pimeä hetki, ei muisto eikä tulevaisuus. Ikäkö sen aiheuttaa? Vai
yksinäisyys? Sanoja tähän raapaleeseen sain vihdoin nuo 100
yhteensä kasatuksi. Heitetään vielä nämä viisi sanaa peräkaneetiksi.
