Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakinaperjantai. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakinaperjantai. Näytä kaikki tekstit

5. elokuuta 2011

Pakinaperjantain koulunpenkillä-haaste

Pe 5.8.2011
Kuva: Joskus kauan sitten piirtämäni postikortti paperitaiteelle. ©Marleena

Elinkautinen (100 sanan raapale)

Ei ole kuin pari kuukautta, kun viimeksi istuin koulunpenkillä. Sen verran kesälomaa, että ehtii hetken henkäistä. Opettajan ikuinen osa jatkuu taas reilun viikon päästä. Ja taas koulunpenkillä istuvat tuhannet oppilaatkin ympäri Suomea. 
Rehtori sanoi meille uusille ylioppilaille vuosikymmeniä sitten, kun juuri olimme painaneet valkolakin päähämme: "Nyt olette sitten vapaita kuin taivaanlinnut!" Pyh, sanontahan se vain oli. Sitä seurasi vuosien opiskelu ja pänttääminen. Vapaudesta ei tietoakaan. 
Odotan eläkepäiviä innolla, josko silloin vapaus koittaisi!? Mutta sitä ennen taas aamu aamun perään tunnit, välitunnit, luokat, opettajainhuone, välituntivalvonnat, kokeitten korjailut, kirja- ja vihkopinot. Sellaista se on, kun on elinkautinen koulunpenkillä. Tule jo eläkevuosien vapaus!


Pakinaperjantain 245. haaste (klikkaa)

2. elokuuta 2011

Taulu

Ti 2.8.2011

Kuva: © Marja-Leena Kirjonen
Taulu
Sangen kriittisin silmin sitä katsoo nyt. Siitä on jo 16 vuotta, kun maalasin sen. Todellakin. Ei ihme, että katson sitä arvostellen. Murrosikäinen taulu, ehkä pahimmassa puberteetissa. Oikeastaan minun pitäisi ymmärtää tuota tauluani nyt, sen iän takiakin. En saa olla liian ankara. Toisaalta taulu on ihan entisensä. Ei siinä ole nähtävissä mitään fyysisiä muutoksia niin kuin ihmisillä tuossa iässä olisi.

Mikähän sai minut maalaamaan tuon taulun, karhujen hääkuvan? Muistan innostuneeni maalaamaan monia hääkuvia, tai ainakin pari kolme. Kaksi niistä olen antanut lahjaksi. Tämä nalletaulu on jäljellä. Tyttäreni oli silloin 6-vuotias. Tavallaan maalasin hänelle.

Taulussa on siis hääpari. Morsiammella on valkoinen huntu ja hääpuku, sulhasella on smokki tai ainakin tumma puku. Mutta rusetti on punainen. Miksikohän maalasin sulhaskarhulle punaisen rusetin? Rakkauden symboliksi?

Tuohon aikaan kokeilin myös maalata naivistisia tauluja. Siis oikein tosissani yritin. Ensimmäisiä kertoja.   Olinhan kyllä saanut klassisen taidekoulutuksen, elävää mallia kolme vuotta, ensin kaksi vuotta hiilellä ja kolmas vuosi öljyllä. Ja anatomiaa luentoina myös. Lisäksi kipsipystien ja -reliefien pikkutarkkaa jäljentämistä kaksi vuotta. Tein muutamia naivistisia yrityksiä kuitenkin. Ja innostuin sitten lastentaulujen maalaamisesta. Tein tosiaan monta samalla tyylillä.

Mutta tuo nallepariskunta. Mitä siitä sanoisin? Söpö kai jotenkin. Morsiamen hääpuku sensijaan, hmm... Ja hääkukkakimppu? Mitähän kukkia ovatkaan? En muista, olisinko tarkoittanut ne ruusuiksi. Kukiksi kuitenkin. Eihän hääkimpussa ole paprikoita, eikä minitomaatteja tms. Nostaakohan morsian hääpukunsa oikeaa helmaa, niin että alushamekin vilahtaa, vai onko kysymyksessä maalarin tekemä virhe? Ei näytä oikein vakuuttavalta. Morsiushuntukin taitaa olla aika lyhyt. No, eihän parilla ilmeisesti ollut morsiusneitoa laahusta kantamaan.

Perusilmeissä siinä seisovat. Onkohan tullut kiire avioon? Jokohan siinä ollaan pieniin päin? Ei siitä saa selvää, kun ovat tanakoita punkeroita molemmat. Hah hah, miten hassut housutkin nalleherralla on! Eikä kummallakaan kenkiä! On se metsäläistä hommaa, vaikka oikein potretissa poseerataan. Pelkka häävalokuva ei näemmä riittänyt. Piti saada oikein maalaus.

Tausta on pelkästään vihreää ja sinistä. Muistan, miten inhosin tuota väriyhdistelmää 16-vuotiaana. Minulla oli tummansininen vekkihame ja vihreä villatakki. Inhosin niiden yhdistelmää, mutta piti vain kestää. Ei meillä ostettu vaatteita joka mielialan mukaan. Hame kevätjuhliin ja hame joulujuhliin. Ja se oli jo paljon. Samaa puseroa pidin koulussa koko vuoden. Pesin sen aina viikonloppuna itse nyrkkipyykkinä.

Mutta nalleparin perusilme on vakaa. Ei hymyn häivää. Vakaasti on asteltu vihille. Metsäkirkossa kenties. Olikohan kettu pappina? Vai joku toinen kontio? Tyttönalle on hieman lyhyempi kuin poikanalle, siis morsian sulhasta. Tässä ollaan varmaan jo aviopari ja seremoniat takana. Olikohan paljon häävieraita? Kenties koko metsän väki? Sulassa rauhassa ja sovussa kai sentään. Ei mitään puukkojunkkarihäitä? Vaan mistä sen tiedän, kun olen maalannut vain hääparin.

Toivottavasti liitosta on tullut sopuisa ja hyvä kaikinpuolin. Saivatkohan paljon pikkukarhuja? Jokohan ne niiden pikkukarhut ovat jo saaneet omia pikkukarhuja? Ja monia liittoja on varmaan solmittu kuten tässä taulussa. Nuorilta näyttävät tuossa molemmat. Vaan niinhän sitä hääkuvissakin näytetään. Ihan nuorilta ikuisesti.

Pakinaperjantain haaste no 244,  29.7.2011

28. maaliskuuta 2009

Ei tästä nyt pakinaa tullut

"Osallistuakseen ei tarvitse kirjoittaa pakinaa vaan kaikenlaiset omat kirjalliset tuotokset, maalaukset, piirrokset, valokuvat yms teokset ovat tervetulleita." Pakinaperjantai

(Pakinaperjantain 122. haaste on katolla.)



Katolla

Katto tulee elämässä vastaan monestikin. Niin kuin nyt Pakinaperjantaissakin. En suosittele katolle kiipeämistä pakkasilla enkä liukkailla keleillä. Jos on tiputettava lumet katolta, on paras tilata paikalle tottuneempaa väkeä, sellaisia, joilla on käytössä oikeanlaiset turvavälineet. Jos putoaa katolta, käy yleensä huonosti, paitsi jos putoaa leikkimökin katolta. Niskansa voi sieltäkin pudotessaan taittaa.

Mekin nahisteltiin kakaroina leikkimökin katolla. Joukon kanssa, Sepon ja Tapion kanssa ei kai koskaan. Poikia ne leikkikaverini olivat, melkein kaikki, nyt kun muistelen. Naapureissa ei asunut tyttöjä, ei muita kuin Marita. Hänen kanssaan tehtiin tyttöjen juttuja, piirrettiin paperinukkeja ja vaihdettiin kiiltokuvia - ei kuitenkaan koskaan leikkimökin katolla. Niin, ja olihan vielä Pirkko, minua paljon nuorempi. Hänellä oli paljon lehtiä ja kirjoja, joita aina unohduin heillä lukemaan. Siitä Pirkko ei pitänyt, olisi pitänyt leikkiä jotain hänen kanssaan, vaikka nukeilla.

Olin kai pienenä poikamainen, semmoinen poikatyttö, aina vauhdissa, aina menossa. Kattoja kuitenkin vältin, vaikka aikamoinen kiipeilijä olinkin niin lapsena kuin nuorenakin. Aikuisena sentään paikkasin tässä kerran tervapahvilla tai jollain sellaisella kesämökin katon. Isäntä seisoi tikkailla ja varoitteli putoamisesta, lupasi ottaa tarvittaessa kiinni. Mutta enemmän minä pelkäsin tikkailla keikkuvan ison miehen putoamista kuin omaani. Olin sentään aivan turvallisesti katolla savupiipun kupeessa ja osasin tervata piipun juuren ja käyttää vasaraakin. Autoista mies tietää melko lailla, muttei remonttihommista. Ei sille uskaltanut antaa sahaa tai kirvestä käteen. Puitakaan se ei osannut aluksi kunnolla pilkkoa saati tehdä lumitöitä.

Sitten kerran Maaritin kanssa Jerusalemissa Youthostelissa pestiin matkavaatteita ja käytiin ripustamassa ne kuivumaan katolle, terassille, josta näki ympäri kaupungin, yli kattojen. Aurinko paistaa porotti, oli kuuma ja oltiin ulkomailla. Oli paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa sillä reissulla. Muuten on katolla tullut oltua harvemmin. En ole mitenkään sinne etsiytynyt, ei siksi,että minua hirveästi korkeudet pelottaisi tai huimaisi. Ei sen puoleen, en minä benji-hyppyjäkään kaipaa.

Joskus tuntuu, että koko elämä on yhtä katolla kulkemista, tasapainoilua kaiken keskellä, aina mahdollisuus pudota, jos ei pidä varaansa. Tai sitten vaelletaan alhoissa ja kaivataan korkeuksiin.