28. maaliskuuta 2009

Ei tästä nyt pakinaa tullut

"Osallistuakseen ei tarvitse kirjoittaa pakinaa vaan kaikenlaiset omat kirjalliset tuotokset, maalaukset, piirrokset, valokuvat yms teokset ovat tervetulleita." Pakinaperjantai

(Pakinaperjantain 122. haaste on katolla.)



Katolla

Katto tulee elämässä vastaan monestikin. Niin kuin nyt Pakinaperjantaissakin. En suosittele katolle kiipeämistä pakkasilla enkä liukkailla keleillä. Jos on tiputettava lumet katolta, on paras tilata paikalle tottuneempaa väkeä, sellaisia, joilla on käytössä oikeanlaiset turvavälineet. Jos putoaa katolta, käy yleensä huonosti, paitsi jos putoaa leikkimökin katolta. Niskansa voi sieltäkin pudotessaan taittaa.

Mekin nahisteltiin kakaroina leikkimökin katolla. Joukon kanssa, Sepon ja Tapion kanssa ei kai koskaan. Poikia ne leikkikaverini olivat, melkein kaikki, nyt kun muistelen. Naapureissa ei asunut tyttöjä, ei muita kuin Marita. Hänen kanssaan tehtiin tyttöjen juttuja, piirrettiin paperinukkeja ja vaihdettiin kiiltokuvia - ei kuitenkaan koskaan leikkimökin katolla. Niin, ja olihan vielä Pirkko, minua paljon nuorempi. Hänellä oli paljon lehtiä ja kirjoja, joita aina unohduin heillä lukemaan. Siitä Pirkko ei pitänyt, olisi pitänyt leikkiä jotain hänen kanssaan, vaikka nukeilla.

Olin kai pienenä poikamainen, semmoinen poikatyttö, aina vauhdissa, aina menossa. Kattoja kuitenkin vältin, vaikka aikamoinen kiipeilijä olinkin niin lapsena kuin nuorenakin. Aikuisena sentään paikkasin tässä kerran tervapahvilla tai jollain sellaisella kesämökin katon. Isäntä seisoi tikkailla ja varoitteli putoamisesta, lupasi ottaa tarvittaessa kiinni. Mutta enemmän minä pelkäsin tikkailla keikkuvan ison miehen putoamista kuin omaani. Olin sentään aivan turvallisesti katolla savupiipun kupeessa ja osasin tervata piipun juuren ja käyttää vasaraakin. Autoista mies tietää melko lailla, muttei remonttihommista. Ei sille uskaltanut antaa sahaa tai kirvestä käteen. Puitakaan se ei osannut aluksi kunnolla pilkkoa saati tehdä lumitöitä.

Sitten kerran Maaritin kanssa Jerusalemissa Youthostelissa pestiin matkavaatteita ja käytiin ripustamassa ne kuivumaan katolle, terassille, josta näki ympäri kaupungin, yli kattojen. Aurinko paistaa porotti, oli kuuma ja oltiin ulkomailla. Oli paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa sillä reissulla. Muuten on katolla tullut oltua harvemmin. En ole mitenkään sinne etsiytynyt, ei siksi,että minua hirveästi korkeudet pelottaisi tai huimaisi. Ei sen puoleen, en minä benji-hyppyjäkään kaipaa.

Joskus tuntuu, että koko elämä on yhtä katolla kulkemista, tasapainoilua kaiken keskellä, aina mahdollisuus pudota, jos ei pidä varaansa. Tai sitten vaelletaan alhoissa ja kaivataan korkeuksiin.

5 kommenttia:

  1. Tasapainoilemista, kyllä. Tai korkeuksiin kaipuuta.
    Totta.

    VastaaPoista
  2. Eläväinen katsaus elämäsi kattoihin :o)

    VastaaPoista
  3. Katoillakin on alapuolensa :)

    VastaaPoista
  4. Ennen tosiaan kiipeiltiin katoilla ja räksän pesillä.
    Kukaan ei pitänyt sitä mitenkään vaarallisena tai välittänyt jos vaatteet vähän likaantuivat.

    Ja oikeastaan, kerran pudottuaan huomaa ettei auta vaikka pitäisi varansakin.
    Parempi siis olla pelkäämättä ja huolehtimatta turhaan.

    VastaaPoista
  5. Elämän katot ovat usein liian liukkaita. Toisaalta on joskus ihan vapauttavaakin vain tippua... tai lentää.

    VastaaPoista

Sähköposti pitää laittaa, jotta linkki toimii, mutta sitä ei näytetä julkisesti.

Jos kirjoitat kommentin Nimi/URL-osoite-vaihtoehdolla, aloita URL-linkki http://-alulla, että se toimii!

Nimi/URL-osoite on oikea vaihtoehto esimerkiksi, jos blogisi on muussa palvelussa kuin Bloggerissa.



Et voi olla anonyymi, käytä vaikka nimimerkkiä!

Kiitos kommentista! Palautetta on kiva saada.